Kesän tuoksuja

Karhulehdon julkkarijuhlista on selvitty. Juhlat olivat juuri sellaiset kuin toivoin, kiitos kaikille osallistujille ja Everture-bändille! Koskaan en enää järjestä esikoisjulkkaribileitä, enkä ensimmäistä kertaa rock-konserttia, mutta olen ylpeä siitä mitä saimme aikaan.

Nyt on aika siirtää katse tulevaan. Olemme päässeet jo vähän lämmittelemään moottoripyöriämme, enkä kyllä äkkiä keksi mahtavampaa kesäkulkuvälinettä. 

Seuraava tarinakin on kesäinen. Tämäkin on kirjoitettu pajalla. Tehtävänanto oli kirjoittaa tarina kuvasta, kuvan sai valita Lailan tuomien lehtileikkeiden joukosta. Minun silmäni kiinnittyivät heti tähän tunnelmalliseen luontokuvaan ja tarinaratsu sai siivet. 

Nuotion tuoksua ja auringonsäteitä sinulle!

Kahvitauko

Tauko oli tullut tarpeeseen. Aurinko oli paistanut kuumasti koko päivän ja Pekan vanhat siivet olivat alkaneet uupua kuumuudessa. Aini oli huomannut ylhäältä pienen metsäjärven kimalluksen ja ehdottanut lepohetkeä. Pekka oli ensin kieltäytynyt, olihan heillä kiire, mutta oli sitten melkein vaivihkaa tehnyt loivan kaarroksen ja liidellyt alas kallioiseen poukamaan. Sen kaviot olivat sinkauttaneet vähän kipinöitä laskeutuessa, sen verran äkkiä oli maa tullut vastaan.

Aini oli ollut pudota sen selästä, mutta oli juuri ja juuri välttynyt kovakouraiselta kalliosuudelmalta tarkertumalla lujasti Pekan harjaan. Eikä Aini tietenkään huomauttanut asiasta Pekalle, niin kuin olisi vielä muutama vuosi sitten tehnyt. Pekka tiesi itsekin, ettei sen näkö ollut enää ennallaan. Epäonnistunut laskeutuminen oli jälleen uusi merkki iän mukanaan tuomista hankaluuksista.

Onneksi heidän molempien ulkonäkö oli kuitenkin säilynyt moitteettomana. Pekan valkoinen harja oli muuttunut hopeiseksi ja hännän jouhet ehkä hieman ohentuneet, mutta se oli edelleen komein yksisarvinen, mitä Aini oli koskaan nähnyt. Mennessään täyttämään Pekan satulalaukusta ottamaansa mustunutta nokipannua peilityynestä järvestä, jäi Aini hetkeksi tarkastelemaan omaa kuvajaistaan. 

Aurinko oli peittynyt ohuisiin pilviin, eikä valo ollut enää niin kirkas, joten hänenkin ikääntyneet keijukaisen kasvonsa näyttivät melkein samalta kuin nuorena. Hiukset olivat edelleen paksut ja kiiltävät, niistä hän oli tainnut olla aina vähän turhankin ylpeä. Hän siveli hetken silkkisiä suortuviaan, peilaili niitä vedenpinnasta ja huokaisi syvään. Sitten hän nousi asettamaan pannun kuumenemaan.

Pekka oli jo saanut tulen syttymään kuopimalla kipinöitä kalliosta Ainin kasaamien kiehisten päälle. Tuolta se jo tuli retuuttaen koivunkarahkaa suussaan, ihan kuin ihmisväen hassut noutajakoirat. Aini näki sen ilmeestä, että sitä suututti. Ainia nauratti. Pekka teki itsestaan suuren marttyyrin joka kerta, kun se joutui auttamaan keijujen töissä. Vaikka eihän Aini nytkään ollut apua edes pyytänyt.

Kohta kahvi jo porisi pannussa. Aini tuijotteli ajatuksissaan vastarannalla näkyvää metsäistä rinnettä. Miten mainio paikka se olisi kasvattaa keijuheinää! Toisaalta tässä kauniissa kotimaassa oli paljon samanlaisia paikkoja. Sen hän oli katkerasti huomannut, kun eräs ajattelematon keijuheinäkasvattaja oli lipsauttanut savumerkeillä tiukasti varjellun salaisuuden kasvatustyöstä. Viesti oli levinnyt kaikkialle ja keijuheinäpeltoja oli ilmestynyt joka nimeen, notkoon ja saarelmaan. Keijuheinän hinta oli romahtanut ja vanhat kasvattajat olivat menettäneet toimeentulonsa. Aini oli yksi heistä. 

Hän ei ollut viitsinyt puhua Pekalle koko asiasta. Se tahtoi muutenkin vanhoilla päivillään kärsiä ilmavaivoista, eikä stressi niitä ainakaan helpottanut. Samassa kolossa asuttaessa oli stressaantunut yksisarvinen keijukaisen yliherkille aisteilla joskus vähän liikaa. Pekka ei siis tiennyt, ettei Ainilla ollut varaa ostaa lentovarmoja silmälaseja, jotka se niin kipeästi tarvitsi.

Pegasosoptiikkaan erikoistunut professori oli tavattavissa lähimmän kaupungin, Menninsterin Pegsaverissa enää kahden päivän ajan, sitten mestari lähtisi jatkamaan lohikäärmeiden okulaariopintoja. Oli kuulema kyllästynyt yksisarvisten pikkumaisuuteen. Asialla oli siis jo kiire. 

Aini ei ollut kertonut Pekalle sopineensa taapaamisen optikkoliikkeen lisäksi myös peruukkimestarin kanssa. Ylpeydenaiheestaan luopumalla hän saisi tarpeeksi rahaa Pekan pokiin ja linsseihin. Keijuhius oli harvinainen ja ylen kallisarvoinen materiaali. Timanttikaivoksia omistavat, rahvaanomaiset menninkäispohata olivat valmiita maksamaan järjettömiä summia keijukaistupeesta, niiden päässä kun ei näyttänyt viihtyvän järki eikä hiukset. 

Rakkaus on luopumista, mietti Aini ja maistoi höyryävää kahviaan. 

Huhtikuu ja kevättä rinnoissa!

Vielä viime vuonna kevään tulo aiheutti pientä haikeutta, kun rekikelit huskyjen kanssa loppuivat ja yksi kausi oli jälleen takana. Tänä vuonna lämmin aurinko ja sulavat lumet saavat hymyn huulille ja ilon kuplimaan. Ei tietoakaan haikeudesta. Sellaista on elämä - koirista luopumisen aiheuttamat itkut on itketty ja on aika suunnitella pitkää, kuumaa kesää! Siksi tämän kertainen tarinani onkin helteinen ja lämmin. Ehkä jopa hieman kuuma...

Lämpöä elämäänne, lukijat!

Vaihtamalla paranee

Tiia nautti kuuman auringon poltteesta kasvoillaan kävellessään kotiin lähikaupasta. Hän tiesi Harrin odottavan häntä kotona, lekottelevan takapihalla jumalainen runkonsa ojentuneena auringon hyväiltäväksi. Onneksi kateellisilla naapureilla ei ollut näköalaa heidän peräpuutarhaansa. Hän tiesi kyllä, että kaikki naapuruston ämmät kuolasivat Harrin perään. Hemmetti, joskus tuntui siltä, että suurin osa äijistäkin himoitsi hänen rakastaan. Mutta Harri oli hänen!

Oli hän kyllä onnensa ansainnutkin Jamon jälkeen. Tiia tiesi olevansa heikkona komeaan ulkokuoreen ja komea oli Jamokin ollut. Melko pian yhteen muuton jälkeen oli kuitenkin ääni kellossa muuttunut. Jamon ensin niin persoonalliseen ääneen oli ilmestynyt valittava sävy. Pintakiilto oli karissut ja Tiia oli harmikseen huomannut, että suurin osa siitä, jonka hän oli kuvitellut olevan rautaa, olikin ollut haperoa muovia. Jamon jokailtainen roplaaminen oli lopulta ollut pelkästään ärsyttävää, ja johtanut vain hyvin harvoin toivottuun lopputulokseen. Kun Jamo sitten oli pettänyt, oli Tiia ollut vähällä tyrkätä koko paskiaisen kallionkielekkeeltä alas Pohjanlahden tyrskyihin. Ympäristörikoshan se olisi ollut, joten Tiia oli tyytynyt vain laittamaan petturin kiertoon. Vikiskööt muille naisille, Tiiaa ei enää kiinnostanut.

Harri oli tullut hänen elämäänsä vahingossa, hän ei ollut kaivannut uutta. Ei ennen kuin oli kuullut kaupungilla jostain selkänsä takaa syvän, maskuliinisen äänen ja kääntynyt katsomaan. Se oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä. He olivat löytäneet yhteisen sävelen heti, ja Harri oli muuttanut hänen luokseen lähes samantien. Ja hyvin meni edelleen.

Kun Tiia saapui kotiin, hän heitti kauppakassin ja avaimet pöydälle ja jatkoi pysähtymättä takaoven kautta ulos. Harri ei huomannut hänen tuloaan, paistatteli hievahtamatta auringon kirkkaissa säteissä. Tiia tunsi kuuman värinän sisäreisissään Harria ihaillessaan. Tämä vaikutti täysin tietämättömältä omasta viehätysvoimastaan, ja se vain lisäsi veren kuohuntaa.

Vaikka tiesi ottavansa aikamoisen riskin heittäytyessään Harrin vietäväksi ilman asianmukaista suojausta, Tiia ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan otti muutaman juoksuaskeleen ja hyppäsi hajareisin Harrin syliin. Tiian lyhyet sortsit eivät peittäneet kunnolla edes hänen pakaroitaan, joten Harrin kuumuus kosketti suoraan hänen paljasta ihoaan. Sytytys toimi täydellisesti – toisin kuin sillä Jamonperkeleellä koskaan! Pari pientä ranneliikettä ja Harrin matala, selkäpiitä hyväilevä murina täytti takapihan.

Kohta he jo kiisivät asfaltilla naapureiden himokkaiden katseiden ulottumattomiin, pieni vaalea nainen ja iso musta Harley Davidson. 

Jiri

Bloggaus on aina kuulostanut minusta hauskalta puuhalta. En vain keksi ainuttakaan asiaa, johon olisin niin perehtynyt, että sanottavaa riittäisi useammaksi kerraksi. Siksi tämä blogi ei olekaan tietosisältöinen, johdonmukainen tai huolellisesti valmisteltu. Täällä kuulet metsän laulun ja rantahiekan kuiskeen, katujen huudot ja seinien salaisuudet sellaisina kuin minä ne aistin. Tyylilajeihin takertumatta.

Ensimmäinen tarina syntyi viime vuonna pajalla. Olkaapa hyvät!

JIRI

Jiri heräsi myttyisten vuodevaatteiden keskeltä huoneensa oven takaa kuuluviin ääniin. Vanhemmat ja pikkuveljet olivat menossa nukkumaan, hyvän yön toivotuksia jaeltiin. Jiri oli taas nukkunut koko päivän. Viime yö oli mennyt Dreams of Demonsin parissa, hän oli ollut niin lähellä platinatason saavuttamista, ettei ollut malttanut lopettaa ennen kuin oli sille päässyt. Yöllä, pimeässä huoneessa, D.O.D:n grafiikat näyttivät sairaan hienoilta. Tuntui kuin olisi itse ollut Vulcaniassa, vaikka äidin vanhan läppärin näyttö oli jo tuhat leveliä sitten ollut aikansa elänyt. Päivällä pelaamisessa ei ollut mitään järkeä, fiilis oli lattea ja jatkuvasti tuli joku huoneen ovelle puuttumaan asioihin, jotka eivät heille kuuluneet. Siksi Jiri nukkui päivät ja valvoi yöt.

Jiri nousi istumaan vuoteen reunalle. Kusetti aivan jumalattomasti. Myös röökin himo tuntui kipuna kuivissa keuhkoissa. Jiri odotti kuitenkin vielä hetken, ennen kuin lähti vessaan. Oli helpompi liikkua, kun muut olivat jo nukkumassa. Vältyttiin turhilta egojen nokkakolareilta.

Rakon painetta helpotettuaan Jiri veti vaatteet ylleen, kaiveli röökit esiin ja vihelsi hiljaa. Musta labradorinnoutaja ilmestyi pikkuveljien huoneesta häntä hurjasti vispaten. Se tiesi pääsevänsä pienelle happihyppelylle Jirin kanssa. Jiri silitti hellästi koiran päätä. Laku oli tosiystävä, se ei koskaan kysynyt, mitä Jiri aikoi elämällään tehdä.

Ulkona Jiri sytytti tupakan ja lähti hitaasti kävelemään peltotietä metsän laitaa kohden. Oli vähän pakkasta, sää oli kuulas ja heinät tiellä ratisivat jaloissa. Laku loikki innoissaan kuono maassa sinne tänne, toivoen säikäyttävänsä nukkuvan jäniksen hyppyyn. Se haaveili kunnon takaa-ajosta. Vilkaistessaan taivaalle Jiri huomasi revontulien loimuavan tavallista kirkkaampina. Vihreä ja sininen räiskähtely oli niin huomiota herättävää, että Jiri pysähtyi ja jäi tuijottamaan niitä sanattomana. Äkkiä valojen sekaan tuli vielä punainen hohde, sellaista Jiri ei ollut koskaan ennen nähnyt. Lakukin näytti hämmästyvän, se lopetti pupujahtinsa ja jäi hölmistyneenä toljottamaan taivaalle.

Samassa Laku alkoi niskakarvat pystyssä murista hiljaa. Se ei katsonut enää taivaalle, vaan heidän kotiaan kohti. Jiri käänsi katseensa samaan suuntaan. Sininen talo näytti uneliaalta kuuraisten koivujen keskellä, mutta Jirin huoneen ikkunassa oli jotakin outoa. Näytti siltä, kuin punainen hohde olisi virrannut huoneen ikkunasta sisään. Tai ei sittenkään, päinvastoin, punaisuus virtasi Jirin huoneesta taivaalle päin! Jiri puristi epäuskoisena silmänsä kiinni. Kun hän avasi ne taas, oli punaisuus poissa ja Laku viipotti jo kaukana edellä yhtä iloisena kuin äskenkin. Olipa friikki hetki, mietti Jiri, mutta jatkoi sitten matkaansa Lakun perään.

Metsässä oli pimeämpää. Tie oli kuitenkin tuttu ja hänen silmänsä tottuivat pian hämärään. Tähtitaivas ja kuu valaisivat vähän sielläkin. Äkkiä hänen korviinsa kantautui outoa, matalaa jyminää. Hän vilkaisi taakseen, mutta ei nähnyt mitään. Kotitaloa ei enää näkynyt, mutta ääni tuli sieltä päin ja lähestyi koko ajan. Laku näytti hyvin huolestuneelta. Sen niskakarvat sojottivat pystyssä kuin siilin piikit ja silmänvalkuaiset näkyivät. Se vilkaisi Jiriä, hyppäsi ojan yli metsään ja takaisin tielle vinkaisten hiljaa. Häntä vispasi jalkojen välissä sen tönäistessä Jirin kättä. Jiri tajusi sen haluavan hänet mukaansa metsään. Pellolta lähestyvä jyminä alkoi kuulostaa kiehuvalta hornankattilalta, joten Jiri katsoi parhaaksi noudattaa Lakun ehdotusta ja hyppäsi ojan yli puiden suojaan. Hän kyyristyi tiheän kuusen katveeseen ja veti Lakun kainaloonsa. Nopeasti hän tumppasi tupakan, ettei sen hehku paljastaisi häntä tulijalle, oli se sitten kuka tai mikä hyvänsä. Laku tärisi hänen kainalossaan katse kiinnittyneenä kohtaan, missä metsätie katosi puiden taakse.

Kohta mutkasta alkoi kajastaa verenkarvainen, nopeasti laajeneva valokeila. Jymisevän murinan ääni kasvoi kasvamistaan ja äkkiä äänen ja valon aiheuttaja kurvasi mutkan takaa. Se oli valtavan kokoinen moottoripyörä. Se lähestyi hiljaa kuljettajan vilkuillessa tien molemmille puolille jotakin etsien. Jiri tunnisti sekä pyörän, että kuljettajan. Siinä oli D.O.D:n pelätyin hahmo, Zombifier, joka imaisi uhrinsa sielun ja sitoi sen viuhkaksi pyöränsä selkänojaan. Sieluja oli solmittuna pyörään jo niin monta, että selkämys näytti kirjavalta vappuviuhkalta. Mutta kauhealta sellaiselta.

Zombifier pysäytti pyöränsä Jirin kohdalla. Valtava moottoripyörä näytti elävältä, elävämmältä kuin kujettajansa. Lakun kaulaa paniikinomaisesti puristaessaan Jiri vannoi, että jos tästä selviäisi sielunsa säilyttäneenä, hän lopettaisi pelaamisen heti, eikä koskaan enää palaisi Vulcaniaan. Hetken Zombifier näytti tuijottavan Jiriä suoraan silmiin pyörän muristessa tyhjäkäynnillä. Sitten olio nosti jalkansa jalkatapeille, kolautti vaihteen päälle ja kaasutti pois.

Päästyään takaisin huoneeseensa Jiri nappasi läppärin lattialta, repi johdot ja akun irti ja heitti koneen nurkkaan. Mutsi saisi kilarit koneen rikkomisesta, mutta se tuntui juuri nyt lohdulliselta ajatukselta. Hengästyneenä, mutta helpottuneena hän heittäytyi selälleen vuoteelleen. Pian hän oli jo täydessä unessa Lakun kuorsatessa hänen kainalossaan.

Huoneen nurkassa tietokoneen näytölle syttyi punainen valo.